|
Kimmo Ojaniemi
Visual Artist • Kuvataiteilija |
 |
<< Takaisin leikekirjan otsikohin HUFVUDSTADSBLADET Lars Saaren kirjoittama arvostelu Big Bang -näyttelystä Taide - lehdessä 3/2006Mekaanisia veistoksia ja mustaa valoaKimmo Ojaniemi: Big BangMekaanisia veistoksia ja seinätauluja vuosilta 1987-2006 Aboa Vetus & Ars Nova, Turku Kimmo Ojaniemi(48) valmistui Turun piirustuskou-usta vuonna 1987. Paikalliset modernismiin sitoutnneet taideinstituutiot olivat tuolloin laiskoja nykytaiteen esittelijöitä. Tämä oli haaste nuorelle avantgardistijoukolle, joka astui turkulaisen taiteen kentälle. Näille Arten ja Titanik-gallerian taustavoimille oli ominaista paitsi erottuvat persoonallisuudet myös vahva ryhmähenki. Tästä ryhmästä Kimmo Ojaniemi on nyt saanut "uran keskivaiheen" retrospektiivin Turun Ars Nova -museoon. Näyttely tarjoaa runsaan otannan kekseliään tekijän 20-vuotisesta tuotannosta, jonka esittelyn painopiste on varhaisemmassa päässä. Näyttelyn sisääntulotilassa messinkinen Kvantiittori "laskee kaikkea mikä liikkuu". Laskuri toimii erehtymättömästi, mutta mikä onkaan laitteen "mieli"? Mitä "tilastollista" järkeä on laitteessa, joka loputtoman kärsivällisesti laskee jokaisen kulkijan edestakaisin sahaavan liikkeen? Merkillinen tekniikan apoteoosi on myös SSF Save the Space Fund. Siinä kiertävän mekaanisen käden kerjäämä almu sujahtaa galvanoidun pelti-laatikon uumeniin Vivaldin säes-tyksellä. Ojaniemen teoksia voisi luonnehtia nyrjähtäneen tekniikan tutkielmiksi. "Veistosten" toiminta-periaatteisiin kuuluu miltei aina liike. Kipsit huohottavat ja teokset nytkähtelevät, horjahtelevat ja surisevat, kun katsojan aktivoimat liiketunnistimet käynnistävät niiden sähkömoottorit. Ojaniemen suhde kojeisiin ja teknologiaan on ainakin osin satiirinen, kuten sormipiiskat tai hyväilysauvat osoittavat. Myös toimintaperiaatteet yllättävät. Alkuräjähdyksen {Big Bang) vasara kumahtaa päinvastaiseen suuntaan kuin katsoja otaksuu ja sormileikkuri "melkein" leikkaa nappia painavan sormen. Näkymättömän magneetin liikuttamat messinkiniitit synnyttävät kiehtovan sattumabaletin K:n pöydän valkoisella pöytäliinalla. Sattumageneraattorin osoitin näyttää - mutta ei todista mitään. Mustakappale ei ole high-techia vaan näyttää pikem-minkin propellihattuisen keksijän tuotteelta. Ojaniemi liittyy duchampilaiseen ready-made -perinteeseen ja sen ironiseen, huojuvaan fysiikkaan, mutta myös Ismo Kajanderin tapaiseen suomalaiseen kriittiseen uusdadaismiin. Kauempana kurkkii venäläisen Antoine Pevsnern (1886-1962) ja hänen veljensä Naum Gabon (1890-1977) edustama konstruktivistinen kuvanveisto. Suomalaisesta modernistisesta kinetiikasta ja Dimensio-ryhmän insinöörimäisemmästä asenteesta Ojaniemen ilmaisutapa eroaa, samoin Lauri Anttilan (käsite)tieteellisemmästä lähestymistä. Avaimia Ojaniemen ajattelun ymmärtämiseen antavat hänen kunnianosoituksensa aikalaistensa "kerettiläisiksi" tuomitsemille kek-sijöille. Viittaukset Galileoon, Brunoon, Doppleriin tai Darwiniin houkuttelevat katsojan tieteen- ja aatehistorian pariin. Giordano Bruno (1548-1600) esimerkiksi oli vapaa-ajattelija, jonka Vatikaani poltti roviolla Rooman Campo dei Fiorilla. Bruno oli rohjennut väittää, että Kopernikus oli oikeassa, että maa kiersi aurinkoa, että aurinkomme oli vain läheinen tähti ja että muillakin tähdillä oli planeettoja ympärillään... Ojaniemeä kiehtoo myös utooppisten epäonnistumisten historia. Vladimir Tätiin (1885-1953) omisti elämänsä ehtoon lentomekaniikan tutkimiseen. Ojaniemiviittaa kuitenkin paljon varhaisempiin lentäjiin, antiikin traagisiin heeroksiin Akillekseen ja Daidalokseen, jolle hän on lahjoittanut poikaansa onnellisemmin lentäneen tyttären. Kolmisenkymmentä vuotta sitten brittiläinen tiedemies James Lovelock (1919) esitti kiistellyn Gaia-teoriansa. Sen mukaan maapallo on itseään säätelevä, elollinen organismi - äiti-maa. Ojaniemi on käsitellyt Gaia-teemaa paitsi sinisen valon myös maalauksen keinoin, vaikka Lovelockin Gaia-hypoteesia ei hänen teoksistaan suoraan voikaan lukea. Taitetun valkoiseen kipsiin uurretut tai syvän mustalle pohjalle piirretyt orgaaniset kehämuodot tekevät kunniaa sekä modernistisen maalauksen perinteelle että piirtävän käden varmuudelle. Muodollisesti Ojaniemen kuutiot saattavat olla sukua minimalismille, mutta ne ovat kuitenkin kaukana sen niukkuudesta, mykästä sarjallisuudesta tai teollisesti viimeistellystä pinnasta. Ojaniemen ykkösmateriaali on sinkitty pelti. Pintavaikutelma on melkeinpä esimoderni verrattuna vaikkapa Richard Serran (1939) ruostuneen raudan absolutismiin tai uudempaan high-tech -alumiiniin. Siksi teokset poikkeavat sekä modernismin puhtaiden veistoskappaleiden perinteestä että nykyisestä Nisunen-Grönlund -sukupolven teknologiahuminasta. Ojaniemeä voisi luonnehtia esi-digitaalisen ajan keksijä-rakenta jaksi, mutta hän ei ole kiinnos tunut niinkään teknisistä laitteista vaan liikkeen ja äänen plastisista ominaisuuksista, kuten hän itse korostaa. Ehkä Ojaniemen taiteilijalaadulle ominainen kaksijakoisuus selittyy yleisinhimillisellä melankolialla? Häntä kiinnostavat kosmiset visiot ja olemisen peruskysymykset, joihin ei ole saatavilla kokonaisvaltaista selitystä. Uteliaisuus, utopiausko ja epäily muodostavat päättymättömän kehän, jonka kestämiseksi tarvitaan huumoria, mutta myös kirpeää elämäntapakritiikkiä. Välillä - kuten synkässä Bosnia-koneessa - sivutaan paikallistettavia maailman- politiikan ajankohtaiskysymyksiä. Kun teoksia on esillä yli 80, näyt- telytila on väkisinkin ahdas. Aivan näin ankaraa modernistisen ripustuksen puhtauden kritiikkiä kokonaisuus ei jaksa kantaa. Surisevat ja nytkyvät teokset vievät huomiotatoinen toisiltaan. Innovatiivisuusuhkaa näin laajassa esittelyssä jäädä tietyn samankaltaisuuden varjoon. Lars Saari Kirjoittaja on turkulainen taidehistorioitsija ja kriitikko.  << Takaisin leikekirjan otsikohin |
|