Tiina Nyrhisen kirjoitus Helsingin Sanomissa 20.3.1993

Koneiden harhautukset

Kimmo Ojaniemen paja tuottaa ovelia, väisteleviä taide-esineitä

Klassisen veistotaiteen helmet on käsitelty nykytaiteessa jo moneen kertaan uudelleen, mutta silti Kimmo Ojaniemen versiot jaksavat hymyilyttää. Hänen tehokeinonaan on materiaalinylitys. Hän tietää, miten muovinen taipuisa massa saadaan sopivasti kasitel len näyttämään kovalta kipsilta

Euridicea pitää aivan tavallisena kipsipäänä, mutta sitten veistos hengähtää ja valahtaa lyttyyn Teosta lähtee vaistomaisesti pelastamaan. Hiukan samoin toimii klassisen keihäänkantajateeman kopio. Vipu korkean jalustan kyljessä kutsuu vääntämään, ja kauneuden ja harmonian perikuva muuttuu hetkessä zombieksi.

Ojaniemi on viehättynyt renessanssin taiteilija-keksijän roolista. Hänen härveleitään ei voi hyödyntää kovin käytännöllisiin tarkoituksiin, vaikka esimerkiksi vesimusiikin säestämä suihkupalju saattaisikin ihmeesti virkistää olohuoneessa.

Kimmo Ojaniemen näyttelyn nimi Unio tarkoittaa yhtymistä. Monet aikakaudet, teemat ja tekniikat yhtyvätkin tässä näyttelyssä. Yhteistä kaikille teoksille on niiden väistelevyys. Ojaniemi rakentelee harkittuja harhautuksia.

Hänen versionsa Leonardon raajojaan levittelevästä mittasuhdemiehestä on naispuolinen sätkynukke, joka vetää aina pakonomaisesti reitensä yhteen. Ihmisen esittämisen ja mallina olemisen ristiriita paljastuu yhdessä nyppäyksessä.

Taiteilija maalaa akvarelleja ja akryylitöitä, piirtää kaavioita ja abstraktioita, mutta päähuomion vie auttamatta koneiden ihmeellinen logiikka.

Krääsän kierrätys luo surrealistista iloa

Vesi suihkuaa, musiikki soi ja koneisto murisee. Liike loppuu yhtä yllättäin kuin alkoikin. Epämääräistä tärinää ja näennäisen sattumanvaraista kallistelua esiintyy sellaisissakin teoksissa, joita muuten voisi erehtyä luulemaan "vakavasti otettaviksi" abstraktioiksi. Ojaniemi esittelee muun muassa tuhruisen abstraktin maalauksen, joka kerrankin kirjaimellisesti jysähtää (nuijalla lyöden) suoraan tajuntaan.

Vaikka Ojaniemi kierrättää vanhoja koneistoja ja arkista krääsää, hän käsittelee löytönsä useimmiten uudelleen. Hopeanharmaan valtamerilaivan koneisto paljastuu vasta toisella katsomalla herätyskellon rattaiksi, jääpalarasioiksi ja lämpörulliksi.

Juuri tämä arkisen peittely toimii Ojaniemen teosten nimissäkin Luonnontieteen eksaktiutta tavoittelevat otsikot kätkevät taakseen surrealistista iloa, joka kumpuaa näennäisen tarkoituksettomien esineiden keksimisestä.