Kimmo Ojaniemen kirjoitus Arte ry:n syksyllä 1996 julkaisemassa ISO ART-lehdessä :

Taiteesta materiaksi

Taiteen tekeminen on tunne-energian muuttamista fyysiseen muotoon. Tunne - energialla tarkoitan tässä innostuksesta, haluista, suruista, iloista, itsekohotuksesta, stressistä, alemmuuden tunteesta, koetusta ja nähdystä alitajunnassa prosessoitua ajatusrakennelmaa. Taiteeksi sen voi ajatella muotoutuvan kun se putkahtaa yliminään ja se kiinnostaa sitä. Jos rationaalinen mieli pitää sitä käyttökelpoisena saattaa se pistää lihan siirtämään sen heti materiaan. Joskus yliminä repii ajatuksen osiinsa ja ja heittää palaset takaisin alakerran prosessoriin odotellakseen uusittua lähetystä.

Jossain vaiheessa idea on kypsä yliminälle . Yliminä alkaa tuottaa ajatuksia mahdollisista käytännön ratkaisuista. Tämä on taiteilijan kannalta hyvin vaarallinen vaihe. Alitajunnalla on melkoiset turvajärjestelmät katkeruuden, taloudellisten pyyteiden ja muiden vaaratekijöiden varalta mutta yliminä on lähes kaikelle avoin huvipuisto. Yleisön, kriitikoiden ja ostajien putkipommit ovat siellä valmiiksi viritettyinä. Tarvitaan hyvin tarkka agentti tutkimaan kaikki mahdolliset kätköt ja jos jotakin löytyy kaikki on aloitettava alusta.

Vasta kun idea on puhdas voidaan aloittaa tekeminen eli idean muuttaminen fyysiseen muotoon. Tässä ei pitäisi olla suurempia vaikeuksia . Joskus materiaalit asettavat kuitenkin rajoituksia toteutukselle ja ideaa on muokattava paremmin todellisuuden vaatimuksia vastaavaksi.

Jos teos on oikein ja puhtaasti prosessoitu ja taiteilija on vatsanpohjaansa myöden tyytyväinen siihen ja nauttinut sen tekemisestä , on kaikki tärkeä jo saavutettu. Nyt on aloitettava menestyminen.

Menestyksen mittana on pidettävä määrää, lähinnä ansaitun rahan ja julkisuuden määrää. Raha on aina laadukasta ja siitä helppo jakaa galleristille puolet, verottajalle puolet ja taiteilijatarvikekauppiaalle puolet. Puolet saa taiteilija käyttää ylellisyyshyödykkeisiin.

Taiteentekemisessä taiteilija on perimänsä ja ominaisuuksiensa armoilla. Samoin on julkisuuden kanssa. Toimittajien joukossa on aivan yhtä vähän neroja kuin taiteilijoiden joukossa.

"Sinä olet ilmeisesti pienestä pojasta lähtien ollut kiinnostunut teknisistä vempaimista", kysyi eräs kriitikko minulta erään näyttelyn lehditötilaisuudessa vuonna 1988. Vastasin, että en lainkaan ja, että en oikeastaan vieläkään ole vaan minua kiinnostaa enemmänkin liikkeen ja äänen plastiset ominaisuudet jotka soveltuvat ideoitteni ilmaisuun.

"Voi harmi, siitä olisi ollut niin helppo kirjoittaa", sanoi toimittaja ja siirtyi haastattelemaan viereisen huoneen maalaria , joka oli aina ollut kiinnostunut väreistä.

Kävin kuitenkin vielä huomauttamassa , että eikö hän voisi kirjoittaa:" Ojaniemi ei ole pienestä pojasta asti ollut kiinnostunut teknisistä vempaimista". Kriitikon kasvoilla karehti älykäs ilme, hän oli heti oivaltanut, että minä en ymmärrä.

Siitä lähtien olen kirjoittanut näyttelyitteni lehdistötiedotteeseen lyhyen selostuksen muutaman teoksen aiheista ja tekoprosesseista.

Kuitenkin viime talvena edellistä näyttelyä pitäessäni Helsingissä, tulin jostain syystä siihen tulokseen, että tällainen selittely on kriitikoiden aliarviointia . Jos lehteen saa buffin tulee mainintoja kaksi koska kriitikot suomalaisen hyvän käytänön mukaan käyvät lähes kaikissa näyttelyissä. Buffijutut ovat aina luonnollisesti pintapuolisia koska niitä tekevät yleistoimittajat. Laadinkin siis lehdistötiedotteen pikku-uutisen tapaan" Galleriassa pulputtavat, naksuvat ja piipittävät Ojaniemen teokset. Ojaniemi on - ja on saanut sitä ja sitä".

Olin yliarvioinut kriitikkojen ammattikunnan, tämä kostautui ja erään ruotsinkielisen lehden kriitikko arveli, että teoksissani ei ole lainkaan sisältöä. Tämä oli tietenkin minun syyni, hän oli lukenut sen laatimastani lehdistötiedotteesta. Paljastuihan jutun takaa peliä mutta kuitenkin, että kriitikko osoittaa itsensä tyhmäksi niin suuressa lehdessä, vau mitä rohkeutta.

Olen kerran saanut kritiikin, jossa on lähdetty tulkitsemaan teoksieni sisällöllistä taustaa, lähdetty oikeaan suuntaan ja edetty hyvin pitkälle assosisaatioketjussani. Tällaista on hämmentävä lukea, tulee kuin avatuksi. Sellainen on pieni psykoanalyysi ja kertoo kriitikon hienoista ominaisuuksista eikä johda yleisöäkään harhaan.

Parasta kuitenkin, mitä kriitikko voi taiteilijalle antaa, on vapaa, sivistynyt, älykäs ja persoonallinen assosiointi. Kannatan tässä kohden väärää tulkintaa koska aivan oikeaa ei ole. Taiteilijan on hyvä säilyttää omaakin katsetta sumentava mystisyyden verho teostensa ympärillä. Teos syntyi ennen vierailuani hevosenpääsumun värimyrskyssä mutta sen jälkeen kun olin suudellut Pallas -Athenen rintoja ja hän juotti minulle nektarin.

Koska olen jo käsitellyt kaikki muut Suomen kriitikot on tasapuolisuuden nimissä kerrottava vielä siitä yhdestä jonka kirjoittelu on pelkkää arvokkaan taide-elämämme pohjimmaisen sakan julmistelua, röyhkeää, rikollista, yksilön oikeuksia loukkavaa , luokatonta roskaa. Hän on kriitikkojen liiton jäsen. Voisi se liitto pitää ainakin kielioppikokeen jäseniä valitessaan.

Pääeeksi kertomus elämästä ilman kriitikkoja. Tapahtui kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla Sodankylän takamailla, että sikäläinen melkoisen varakas viljelijä kyllästyi kertakaikkiaan ihmisiin, lopetti maatalouden harjoittamisen ja ryhtyi erakoksi. Kuuleman mukaan hän kävi kerran kuukaudessa Sodankylän keskustassa mutta muutoin hän oli katkaissut kaikki yhteytensä ulkomaailmaan. Tätä kesti lähes kaksikymmentä vuotta kunnes hän ei enään ilmestynytkään keskustaan asioimaan . Muutaman kuukauden odottelun jälkeen asiaa alettiin tutkia ja paljastui, että hän oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Paljastui myös, mikä oli hänet pitänyt kotona. Hän oli ryhtynyt taiteilijaksi. Hänen talostaan löydettiin satoja suuria öljymaalauksia.

Voi vain kuvitella kuinka onnellinen hän oli ollut maalien ja tärpätin tuoksussa nerouttaan toteuttaessaan. Maalaukset olivat kuitenkin kuulemma pelkkää paskaa.

KIMMO OJANIEMI